Eläinhellimö

Haluaisin, että perustettaisiin valtion eläinhellimö. Sieltä voisivat lemmikittömät kansalaiset varata ajan haluamansa eläimen vastaanotolle. Itse varaisin oitis kissan.

Eläimistä huolehtiminen ja niiden kanssa oleskeluhan nostattaa mielialaa, alentaa verenpainetta ja antaa monen elämään sisältöä. Niin olisikin esimerkiksi masennuksen hoitoon oivallinen tällainen valtion ylläpitämä eläinhellimö. Siellä voisivat masentuneet ja syrjäytyneet käydä lääkärin lähetteellä eläinvastaanotolla hellimässä ja hellittävänä.

Myöskin itseni kaltainen allerginen raukka, voisi tunnin eläinhellimisellä tyydyttää elukkatarpeensa, ilman, että tarvisi itselle allergisoivaa eläintä hankkia ja antihistamiinia vuosikausia napostella. Hellimöstä voisi hakea koiraseuralaisen lenkille, tai varata huoneen ja katsella vaikka telkkaria kissan kanssa. Tallissa voisi käydä vaikka nojaamassa hevoseen.

Haluaisin, että tämmöinen eläinhellimö olisi jokaisella kylällä ja akuutin hellimistarpeen yllättäessä voisi sinne hakeutua ilman ajanvarausta ja saatavilla olisi oitis kissanpentuja ja pupuja. Varmasti vähenisivät kouluammuskelut ja puukkotappelut jos olisi jokaiselle kansalaiselle mahdollistettu eläimen hellintä.

Miksi radiojuontajaksi päästetään "ketä vaan"

Olen yrittänyt tämän viikon aikana muutamaan otteeseen kuunnella joitain valikoituja radio-ohjelmia, jotka aihepiiriltään ovat vaikuttaneet kiinnostavilta. Epäilemättä ohjelmat olisivatkin olleet kiinnostavia, jos niitä vain olisi pystynyt kuuntelemaan.

Mielikuvissani radiojuontaja puhuu sujuvalla, pehmeällä äänellä ja saa kuulijan päässä aikaan mukavan olon. Näin on ainakin joskus ennen ollut asian laita. Vaan miten on nyt. Radiossa narisevat kaiken maailman Renne Korppilat (jonka edustamaa kanavaa en kyllä koskaan kuuntele) ja edes Yle Puheella ei voi nasaaliääneltä välttyä.

Kyllä mielestäni pitäisi radiojuontajille olla jonkinlaiset äänivaatimukset, se on kuitenkin heidän ensisijainen työkalunsa ja se jota sieltä radiosta ulos tuutataan. En usko, että olen ainut, joka joutuu kanavaa vaihtaamaan juontajan rasittavan äänen tai omituisten intonaatioiden vuoksi.

Vai onko muka radiojuontajan homma sellainen, että siihen pitää jokaisella olla mahdollisuus? Vaikka olisi kitalakihalkio ja vaikea puhevika? Eipä pääse missiksikään jos on aknenäppylää naama täynnä, niin miksi pitäisi puheammattiin päästä huonolla äänellä!

Minä haluan radioon mielyttävä-äänisiä juontajia ja jos olisin joku radiopomo, niin heti erottaisin kaikki nasaalinarisijat ja ihme kiekujat. Voisi olla vaikka uuden juontajan palkkaamisen yhteydessä kuuntelijoilla vaikutusmahdollisuus. Laitettaisiin ne ehdokkaat lukemaan sama tekstipätkä radioäänellään ja siitä sitten saisi kuulija äänestää mieleisen.

Radioäänihän on aivan eri asia kuin puheääni, on ainakin ennen ollut. Nyt nämä toistaitoiset ääliöt menevät radioon puhumaan puheäänellänsä ja siitähän on seurauksena auditiivisesti traumaattinen kokemus kuulijalle.

Toinen hämmentävä asia nykyradiossa on se, että studiossa pitää melkein poikkeuksetta olla vähintään kaksi juontajaa yhtäaikaa, jotta heidän välilleen voitaisiin kehittää mukanokkelaa dialogia. Tämäkin on monesti aika surullista kuunneltavaa.

Soittolistoista en nyt edes aloita.

Surkea on radiokuulijan asema nykyään. Onneksi äänikirjoja sentään lukevat pääasiassa mielyttävin äänin varustetut yksilöt. Ja yksin.

Käyttötarkoituksia parittomalle sukalle

Pyykkiä pesevä yksilö törmää väistämättä jossakin vaiheessa parittomien sukkien ongelmaan. Erheessä ovat sukkaparit erkaantuneet ja peseytyneet toisistaan erillään ja pahimmassa tapauksessa ei toista paria löydy. Toisinaan kuitenkin käy niin, että viikkojen päästä, sohvan taustaa imuroidessa, putkahtaa sukkaparin toinen osapuoli esiin ja niin on taas käyttökelpoinen sukkapari muodostettu.

Joillekin sukille ei vain paria kuulu ja usein on urbaanissa mytologiassa syytettykin pyykinpesukonetta sukkien kadotukseen saattamisesta. Epäilen kuitenkin syiden olevan toisaalla. Voi esimerkiksi olla niin, että on jollekin ystävälle tai usein kylässä käyvälle ärsyttävälle henkilölle, jolle ei kuitenkaan kehtaa sanoa, että nyt et kyllä tule käymään, muodostunut sukkapakkomielle. Niin hän kahvia keitellessäsi saattaa vaivihkaa pihistää sukkalaatikosta yhden sukan, koska on niin ketku, että ei vie paria ikinä. Kotonaan hän silittää sukan ja asettelee sen suurieleisin festivaalimenoin kokoelmansa joukkoon sukkakellariinsa tahi missä hän lie sukkaariotansa pitäneekään.

Ongelmaksi muodostuvat nyt laatikossasi pariaan iäisyydestä iäisyyteen odottavat sukat. Ehkei ole viisasta perustaa sukkien pariutumispalstaa, jossa valkoiset tennissukat vuodesta toiseen löytäisivät itselleen kumppanin, mutta erikoisemmilla olisi aivan tuuripeliä.

Mitä voisi parittomilla sukilla siis tehdä?

Jos sukan täyttäisi vaikka hiekalla, niin sillä olisi kätevä vaikka sitä ikävää vierasta heti eteisessä motata päähän. Hän ehkä tästä niin suivaantuisi, ettei enää tunkisikaan kylään ja mikäli hän alunperinkin on sukkien katoamisen takana, niin ratkeaisi koko sukkaongelma samantien, kun eivät enää katoilisi. Kehotankin siis ensimmäisenä tällaisen mottaimen valmistamiseen.

Pitkistä polvisukista voisi valmistaa kummilapsille lahjaksi keppihevoset ja mummolle lämmittävän kauratyynyn. Näin olisivat joululahjaongelmatkin ratkottu jo alkumetreillä. Miehelle ehkä mielikuvitukselliset alushousut, mutta sitten ei tarvi olla polvisukka, ehkä.

Tavallinen puolisukka kädessä olisi mainio pölynpyyhin, voisi vain kädellä nätisti pyyhkiä menemään ja sitten heittää yksinäisen sukan pesukoneeseen.

Sukkaan voisi ehkä laittaa myös pieniä kiviä ja käyttää sitä jonkinlaisena rytmisoittimena.

Fantasiakirjallisuuteen ja ritaritarinoihin viehtyneet henkilöt voisivat sitoa sukkamytyissä vyöllensä rahoja, tupakkaa ja tuluksia. Sitten voisivat ratsastella ympäri ketoa polvisukkakeppihevoillaan ja mottailla hiekkasukalla toisiaan turnajaismaiseen tapaan. Ehkä muodostuisi sukkaritarien alakulttuuri ja parittomien sukkien markkinat.

Tällaista oli mielessä tällä erää.