tiistai 26. marraskuuta 2013

Jaarli Greyn hovissa

Se tee, Liptonin
Sitä siemailee hän iltaisin
Teekannusta sen suoraan juo
ja paheksuvan katseen luo

on eliittinen elinpiiri
ja herraskainen sukuviiri
hällä täällä
kirjahyllyn päällä

Maitokylvyin hipiäänsä
hunajalla pesee päänsä
Sellainen on elo oiva
elegantti, laskelmoiva
ja merinovillaa päällä
jopa hellesäällä

Aterimet hopeaiset
Salongissa hovinaiset
liinoille nyt asettavat
ja verellänsä puhdistavat
Ikkunasta katsovat
tuolta he jo saapuvat
ratsuillansa ryhdikkäinä
kiiruhtavat kruunupäinä

Joutsenia, kirahveita,
bataatteja, puhveleita
keittiöstä väki kantaa
pyyhkii kengistänsä lantaa
eliitti jo aulan mattoon
ja ylväänä luo katseen kattoon

Arkipöytä katettuna
lautasliinat viikattuna
Herrasväki pöytään astuu
kenellä on suurin vastuu
silmäilevät palvelijat
tehkää hyvin ruokailijat

etiketti määrää tahdin
nyt einestävät päälle jahdin
jälkeläiset jalon suvun
kiristää jo saumat puvun

Raukeana jälkeen eineen
herrat poistuu seurueineen
jää salonkiin vain naisenpuolet
ja toisillensa perhehuolet
kyynelsilmin vuodattavat
herrasmiesten huonot tavat
saa päivänvalon salaisuudet,
tragediat, omaisuudet
kas nainen herraskaisinkaan
ei vaieta voi laisinkaan

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Tuoksuterrorismi

Kun ihmiskuntaa on tällekin keinotekoisin määrityksin rajatulle pläntille synnytetty monimiljoonainen populaatio, mahtuu joukkoon myös runsas joukko hajuaistinsa turruttaneita ja kanssaihmisistä piittaamattomia tuoksuterroristeja.

Kodistaan poistuessaan on heillä tapana suitsutella ties minkä elukan perärauhasista tiristettyjä aromiaineita päällensä kohtuuttamissa määrin. Ehkä ajattelevat he näin olevansa puoleensavetäviä ja sensuelleja vastakkaisen sukupuolen silmissä ja nenissä. Tai ehkä on heillä ikävä ominaistuoksu, jonka tahtovat peittää.

Normaalilla nenävärkillä varustetulle henkilölle on tällainen tuoksuterroristi varsin ikävää seuraa. Etenkin julkisissa kulkuvälineissä, taikka teatterissa, jossa ei myskin löyhkää pääse pakoon. Kammottavan tilanteesta tekee jos on erityisen herkkä ja saattaa voimakkaasta tuoksusta saada vaikka migreeni- tai astmakohtauksen, kuten on asianlaita allekirjoittaneen tapauksessa.

Viime viikolla junassa satuin tällaisen kemikaaliotuotteiden väärinkäyttäjän viereen, siihen oli kone lipun arponut, eikä siitä sitten mihinkään menty.

Voitaisiinko kehittää vaikka jonkinlainen hajukäyntikortti, että nämä tuoksuilla keikaroivat löyhähtelijät voisivat vaikka sellaisen antaa potentiaaliseksi kokemalleen pariutumiskumppanille? Että tavatessa lykäisivät heti kortin kouraan, ja toinen siitä sitten nuuhkaisisi ja voisi vielä vaikka kotonakin sitä hajukorttia nuuhkia ja miettiä tätä erityisen kiinnostavaa henkilöä. Näin ei tarvisi koko vaatekertaa käsitellä päästä varpaisiin saakka sillä kuvottavalla litkulla ja voisi täsmähyökkäyksenä tuoksuaan vilauttaa vain harvoille ja valituille.

torstai 28. helmikuuta 2013

En tykkää, enkä jaa!

Kyllä voi pientä ihmistä ahdistaa Facebookissa kukkiva tykkää&jaa - meininki. Kaikenlaista arvotaan autosta sisustussuunnitelmiin ja ties mitä vielä. Tykkää niin pääset osallistumaan - no en tykkää! Minä en ala jonkin tuntemattoman firman markkinointia edistämään jonkun kilpailun takia, sitäpaitsi nämä tykkää&jaa - jututhan ovat Facebookin säännöissä kiellettyjä.

Järjenköyhyyden huipentuma on ehkä se, että sitten tykätään siitä kaverin jakamasta kuvasta, eikä alkuperäisestä kilpailukuvasta.

Tykkää&jaa on ilmeisesti niin iskostunut Facebook-laamojen kalloon, että eipä vaivauduta sitten edes lukemaan kilpailusääntöjä tai ohjeita. Näin näkyi olevan ainakin Atrian autoarvonnassa. Kuvan yhteydessä selvästi todetaan, että arvontaan ilmoittautuminen alkaa 4.3. (eikä muuten sanallakaan mainita tykkäämistä ja jakamista) mutta onko se nettikyvytön laama tätä lukenut, no ei ole! liki 2000 tykkäystä ja reilut 500 jakoa, yli 300 kommenttia, joissa valtaosassa lukee t&j! Ei helvetti laamat, nyt ne aivot käteen! 

Vituttaa näin valokuvaus-ihmisenä sekin, että valokuvakilpailujakin järjestetään tällä periaatteella. Yäk, mitä sontaa.

En tykkää, enkä jaa!

tiistai 19. helmikuuta 2013

Varaani on aina myöhässä

Liittyeen tähän uutiseen Harvinainen varaani munii Helsingissä, joka välittömästi mielessäni vääntyy siihen muotoon, että varaani on myöhässä ja kaverit odottavat häntä kahville, miettien "missä hitossa se varaani taas munii?"

Ehkä on varaanilla jääny häntä liukuportaan väliin ja sitä siellä nyt sitten suurin joukoin irrottavat. Vähän jo varaania hävettää, kun on sellaisen hässäkän aiheuttanut ja minkkiturkkiin pukeutuneet keski-iän ylittäneet rouvashenkilöt häntä tuimasti silmäilevät joutuessaan manuaaliportaikkoa hyödyntämään. Ja kiirekkin olisi, kaverit varmaan jo odottavat, eivätkä usko varaanin tarinaa kuitenkaan, vaikka ovatkin jo tottuneet siihen, että aina se varaani on myöhässä.

Viimein on saatu palokunnan voimin varaanin häntä irti ja häntä kehotettu häntää lääkäriin näyttämään. Odotusaulassa pikkulapset osoittelevat sormella varaania ja supattavat äitinsä korvaan. Viskaapa yksi adhd-vajaamieli varaania dublo-palikalla päähän. Silloin tulee varaanin mitta täyteen. Vaan ei pääse varaani terveyskeskuksesta ulos, liian matala on hän liukuoven liiketunnistimen havaintokentälle.

Varaanin yhä törmäillessä terveyskeskuksen liukuoviin, ovat tapiiri ja kameleontti jo juoneet useamman kupin kahvia ja vaihtaneet kuulumisensa pääpiirteittäin. Tapiiria vaivannut pitkäaikainen ihottuma on alkanut vihdoin parantua ja hän nyt tyytyväisenä esitteleekin kameleontille polvitaipeitaan, joissa ennen tuo kutiseva ihottuma oli valloillaan, mutta nyt oli ollut niin hyvä lääkäri, että vihdoin oli tapiirille sopiva lääkevoide löytynyt. 

Kameleontti on iloinen ystävänsä puolesta, joskin mielessään miettii, että tapiirin keskusteluaiheet usein pyörivät hänen itsensä ympärillä, vaikka kameleontillakin olisi paljon sydämellään. Viimein saa kameleontti puheenvuoron, kun on ensin tutkittu lääkevoidetuubia ja sen vaikuttavia aineita ja tapiiri on wikipediasta lukenut valistavaa informaatiota erilaisista ihottumista. Ja niin kertoo kameleontti asiansa, johon tapiiri suhtautuu empaattisesti ja antaa neuvoja, joita vain sydänystävät voivat antaa. 

Sitten tilaavat he vielä jäätelöannokset ja soittavat varaanille, että lähtevät jo kotiin, ja että turha hänen on enää kahvilaan kiiruhtaa, kun kellokin on jo paljon ja hänellä häntäkin turvonnut. Ja varaani on helpottunut, viimein joku hänet on ulos terveyskeskuksesta auttanut ja poltettuaan tupakan, tilaa hän taksin ja menee kotiinsa. Ehkä toisena päivänä ystävykset onnistuvat kahvittelemaan. 

perjantai 1. helmikuuta 2013

nomit ja logit

Liitän tähän poikkeuksellisesti fb-statukseni ja sen alla käydyn keskustelun.


perjantai 25. tammikuuta 2013

Eläinhellimö

Haluaisin, että perustettaisiin valtion eläinhellimö. Sieltä voisivat lemmikittömät kansalaiset varata ajan haluamansa eläimen vastaanotolle. Itse varaisin oitis kissan.

Eläimistä huolehtiminen ja niiden kanssa oleskeluhan nostattaa mielialaa, alentaa verenpainetta ja antaa monen elämään sisältöä. Niin olisikin esimerkiksi masennuksen hoitoon oivallinen tällainen valtion ylläpitämä eläinhellimö. Siellä voisivat masentuneet ja syrjäytyneet käydä lääkärin lähetteellä eläinvastaanotolla hellimässä ja hellittävänä.

Myöskin itseni kaltainen allerginen raukka, voisi tunnin eläinhellimisellä tyydyttää elukkatarpeensa, ilman, että tarvisi itselle allergisoivaa eläintä hankkia ja antihistamiinia vuosikausia napostella. Hellimöstä voisi hakea koiraseuralaisen lenkille, tai varata huoneen ja katsella vaikka telkkaria kissan kanssa. Tallissa voisi käydä vaikka nojaamassa hevoseen.

Haluaisin, että tämmöinen eläinhellimö olisi jokaisella kylällä ja akuutin hellimistarpeen yllättäessä voisi sinne hakeutua ilman ajanvarausta ja saatavilla olisi oitis kissanpentuja ja pupuja. Varmasti vähenisivät kouluammuskelut ja puukkotappelut jos olisi jokaiselle kansalaiselle mahdollistettu eläimen hellintä.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Miksi radiojuontajaksi päästetään "ketä vaan"

Olen yrittänyt tämän viikon aikana muutamaan otteeseen kuunnella joitain valikoituja radio-ohjelmia, jotka aihepiiriltään ovat vaikuttaneet kiinnostavilta. Epäilemättä ohjelmat olisivatkin olleet kiinnostavia, jos niitä vain olisi pystynyt kuuntelemaan.

Mielikuvissani radiojuontaja puhuu sujuvalla, pehmeällä äänellä ja saa kuulijan päässä aikaan mukavan olon. Näin on ainakin joskus ennen ollut asian laita. Vaan miten on nyt. Radiossa narisevat kaiken maailman Renne Korppilat (jonka edustamaa kanavaa en kyllä koskaan kuuntele) ja edes Yle Puheella ei voi nasaaliääneltä välttyä.

Kyllä mielestäni pitäisi radiojuontajille olla jonkinlaiset äänivaatimukset, se on kuitenkin heidän ensisijainen työkalunsa ja se jota sieltä radiosta ulos tuutataan. En usko, että olen ainut, joka joutuu kanavaa vaihtaamaan juontajan rasittavan äänen tai omituisten intonaatioiden vuoksi.

Vai onko muka radiojuontajan homma sellainen, että siihen pitää jokaisella olla mahdollisuus? Vaikka olisi kitalakihalkio ja vaikea puhevika? Eipä pääse missiksikään jos on aknenäppylää naama täynnä, niin miksi pitäisi puheammattiin päästä huonolla äänellä!

Minä haluan radioon mielyttävä-äänisiä juontajia ja jos olisin joku radiopomo, niin heti erottaisin kaikki nasaalinarisijat ja ihme kiekujat. Voisi olla vaikka uuden juontajan palkkaamisen yhteydessä kuuntelijoilla vaikutusmahdollisuus. Laitettaisiin ne ehdokkaat lukemaan sama tekstipätkä radioäänellään ja siitä sitten saisi kuulija äänestää mieleisen.

Radioäänihän on aivan eri asia kuin puheääni, on ainakin ennen ollut. Nyt nämä toistaitoiset ääliöt menevät radioon puhumaan puheäänellänsä ja siitähän on seurauksena auditiivisesti traumaattinen kokemus kuulijalle.

Toinen hämmentävä asia nykyradiossa on se, että studiossa pitää melkein poikkeuksetta olla vähintään kaksi juontajaa yhtäaikaa, jotta heidän välilleen voitaisiin kehittää mukanokkelaa dialogia. Tämäkin on monesti aika surullista kuunneltavaa.

Soittolistoista en nyt edes aloita.

Surkea on radiokuulijan asema nykyään. Onneksi äänikirjoja sentään lukevat pääasiassa mielyttävin äänin varustetut yksilöt. Ja yksin.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Käyttötarkoituksia parittomalle sukalle

Pyykkiä pesevä yksilö törmää väistämättä jossakin vaiheessa parittomien sukkien ongelmaan. Erheessä ovat sukkaparit erkaantuneet ja peseytyneet toisistaan erillään ja pahimmassa tapauksessa ei toista paria löydy. Toisinaan kuitenkin käy niin, että viikkojen päästä, sohvan taustaa imuroidessa, putkahtaa sukkaparin toinen osapuoli esiin ja niin on taas käyttökelpoinen sukkapari muodostettu.

Joillekin sukille ei vain paria kuulu ja usein on urbaanissa mytologiassa syytettykin pyykinpesukonetta sukkien kadotukseen saattamisesta. Epäilen kuitenkin syiden olevan toisaalla. Voi esimerkiksi olla niin, että on jollekin ystävälle tai usein kylässä käyvälle ärsyttävälle henkilölle, jolle ei kuitenkaan kehtaa sanoa, että nyt et kyllä tule käymään, muodostunut sukkapakkomielle. Niin hän kahvia keitellessäsi saattaa vaivihkaa pihistää sukkalaatikosta yhden sukan, koska on niin ketku, että ei vie paria ikinä. Kotonaan hän silittää sukan ja asettelee sen suurieleisin festivaalimenoin kokoelmansa joukkoon sukkakellariinsa tahi missä hän lie sukkaariotansa pitäneekään.

Ongelmaksi muodostuvat nyt laatikossasi pariaan iäisyydestä iäisyyteen odottavat sukat. Ehkei ole viisasta perustaa sukkien pariutumispalstaa, jossa valkoiset tennissukat vuodesta toiseen löytäisivät itselleen kumppanin, mutta erikoisemmilla olisi aivan tuuripeliä.

Mitä voisi parittomilla sukilla siis tehdä?

Jos sukan täyttäisi vaikka hiekalla, niin sillä olisi kätevä vaikka sitä ikävää vierasta heti eteisessä motata päähän. Hän ehkä tästä niin suivaantuisi, ettei enää tunkisikaan kylään ja mikäli hän alunperinkin on sukkien katoamisen takana, niin ratkeaisi koko sukkaongelma samantien, kun eivät enää katoilisi. Kehotankin siis ensimmäisenä tällaisen mottaimen valmistamiseen.

Pitkistä polvisukista voisi valmistaa kummilapsille lahjaksi keppihevoset ja mummolle lämmittävän kauratyynyn. Näin olisivat joululahjaongelmatkin ratkottu jo alkumetreillä. Miehelle ehkä mielikuvitukselliset alushousut, mutta sitten ei tarvi olla polvisukka, ehkä.

Tavallinen puolisukka kädessä olisi mainio pölynpyyhin, voisi vain kädellä nätisti pyyhkiä menemään ja sitten heittää yksinäisen sukan pesukoneeseen.

Sukkaan voisi ehkä laittaa myös pieniä kiviä ja käyttää sitä jonkinlaisena rytmisoittimena.

Fantasiakirjallisuuteen ja ritaritarinoihin viehtyneet henkilöt voisivat sitoa sukkamytyissä vyöllensä rahoja, tupakkaa ja tuluksia. Sitten voisivat ratsastella ympäri ketoa polvisukkakeppihevoillaan ja mottailla hiekkasukalla toisiaan turnajaismaiseen tapaan. Ehkä muodostuisi sukkaritarien alakulttuuri ja parittomien sukkien markkinat.

Tällaista oli mielessä tällä erää.